Aamulla herätys oli sitten kuudelta. Todella hämärä fiilis kun istuu keittiössä kahvilla siihen aikaan, vaikka tietääkin kellon olevan "oikeasti" 7.00. Mutta kylläpäs päivä tuntuu pitkältä. Pitkään päivään sopii luettavaksi se Slow kirja, joka sitten veikin mukanaan etukäteis epäluulosta huolimatta. Ja osoittautui todeksi se, mitä olen epäillytkin. Mä olen slow ihminen aika monessa asiassa. Onnekas minä!
Tänään olen lukenut muutamaa blogia, joissa ollaan väsyneitä, uupuneita ja liian kuormattuja. Ja vahvistui se oman onnen olo. Kauheeta edes sanoa tällaista. Mutta mä kropalla reagoin niihin juttuhin. Muistan NIIN hyvin millaista oli kiirehtiä junaan ja töihin ja junaan ja tarhaan ja muistaa KAIKKI asiat, joita lapsiperheissä on paljon. EN vähättele miehen osaa, joka myös ryntäilee omissa menoissaan=töissä, mutta kyllä silläkin olisi todella paljon rankempaa ilman mun kotona oloa ja sitä, et hoidan "kaiken". Kaiken lainausmerkeissä, koska kyllä se mieskin asioita hoitaa :). Kunhan niistä aikatauluista mainitsen :)
Tuota työssäkäymistä mietin kaverille ääneen pari päivää sitten. Kyseisen ystävän menetin työelämälle kuukausia sitten. Me ei nähdä enää ikinä. Noin kahdesti vuodessa näemmä. Perheelliset ihmiset, jotka käyvät töissä kadottavat sosiaalisen elämänsä kokonaan. Myös lasten harrastusten takia tapahtuu sama ilmiö. Tämän kuin Honoren Slow-kirjasta: "Kaikki asiat, jotka yhdistävät meitä toisiin ihmisiin ja tekevät elämästä elämisen arvoista, kuten yhteisö, perhe ja ihmiset, vaativat kukoistaakseen yhtä asiaa, aikaa".
Toki tämä kirjoitus on yleistämistä. Ei kaikilla ole tuollaista. Mutta mun ystäväpiiristä keksin YHDEN ainoan, joka on onnellinen työssäkäyvä vanhempi, joka ehtii harrastaakin. Yksi ainoa! Oikeasti.
Tätä täyty miettiä.
Mutta hämmästyttävää on se, et tunnen työssäkäyviä lapsettomia, jotka väittää et niillä on kiire ja ne ei mitään ehdi ja jaksa. Voiko olla? :)
Pienet lapset ja töissäkäyminen on yhtälö joka aika tehokkaasti niittaa vanhempien sosiaalista elämää. Usein se menee siihen, että omia ystäviä tosiaan tavataan muutaman kerran vuodessa. Mutta noi kerrat on ainakin mulle tosi arvokkaita ja odotan aikaa, jolloin on mahdollista olla tiiviimmin yhdessä.
VastaaPoistaMä pystyn hyödyntämään työelämää myös sosiaaliseen kanssakäymiseen: mulla on töissä mahdollista tehdä välillä lounastreffeja ja tavata sillä lailla ystäviä.
Mutta joo kaipaisin enemmän vapaata töistä. En haluaisi jäädä kokonaan pois työelämästä, vaan haluaisin tehdä vielä lyhyempää työaikaa.
Silloin kun mulla ei ollut lapsia tein matkatyötä ja se vasta oli sosiaalisen elämän tappaja. Aina kun sait sovittua jotain tuli reissu. Usein lähtö jo sunnuntaina, paluut tietenkin perjantaisin puolilta öin. Välillä olin niin väsyksissä, että olin kotiin tullessa oikaissut hetkeksi sängylle ulkovaatteet päällä ja siitä mies sitten herätteli mua. Mutta tuosta voi tietenkin syyttää ihan vaan itseään tai todeta, että se oli oma valinta.
Asiaa puhut!! Vaikea yhtälö. Töitä on tehtävä mutta onko tää elämä kivaa näin? On kiire, aika kortilla, pinnaa kiristää. Tarttis tehdä jotain.. ...
VastaaPoistaTotta kuin kirkonrotta, asiaa puhut!!!
VastaaPoistaJoo, totta turiset, kaikki on paljon helpompaa kun voi olla kotona ja pitää oman elämän ja muunkin perheen elämän lankoja ja aikatauluja käsissään.
VastaaPoistaMutta sitten on se juttu, että on köyhä kuin mikä, kun on tälleesti kotona kuin esim minä. Mun mies on ihan tavallinen suht pienipalkkainen duunari, ite saan työttömyyskorvausta. Elätettävänä 4 lasta jotka alkaa olla aika kalliissa iässä (eli teinejä jotka haluais sitä sun tätä - mutta ei ne kyllä mitään oikein saa). Omakotitalo, remontti, kaksi autoa (joista toinen kyllä nyt menee seisontaan ainakin niin kauaksi aikaa kun suinkin yhdellä pärjätään).
Meillä ollaan kaiken aikaa niin PA että ottaa päähän.. silti mietin, että mitäs sit jo mä tästä lähden töihin.. koko muu elämä kuolee siihen. Ja meillä ei ees lapset harrasta, paitsi yksi tällä hektellä käy rumputunneilla (mut voi olla, ettei kohta enää käy kun ei ole enää varaa siihenkään).
Vaikea yhtälö. Mut kohta mun on pakko luovuttaa kaikki ihanteeni ja mennä töihin, ei näin vaan voi elää, kun ei rahat riitä ees perustarpeisiin enää, vaikka miten yrittää.
Mä suhtaudun tähän ristiriitaisesti, kuten tiedät. Totta kai toivon itselleni enemmän aikaa, mutta koska koen oman työni toistaiseksi merkitykselliseksi, olen valmis myös uhraamaan sen eteen jotain. En omaa ja läheisteni hyvinvointia, mutta jotain muuta. Ehkä sitten sitä harrastamista ja ystävien näkemistä ja sellaista.
VastaaPoistaEn ole kovin sosiaalinen luonne pohjimmiltani, ja kun olin 1v 8kk hoitovapaalla, en nähnyt ihmisiä juurikaan enempää kuin nytkään. Nyhjäsin kotona ja olin kotihommista kiireinen. Nyt kun olen töissä, on elämässä tietty yksi palikka lisää, mutta ystäviä tapaan samaan harvaan tahtiini nytkin. Olen oikeastaan melko tyytyväine sosiaaliseen elämääni, mutta se johtuu tietty siitä, että olen paljon yhteyksissä muidenkin runsaasti työtä tekevien kanssa, joiden kanssa puhumme "samaa kieltä".
Minule myös työpaikka on vahvasti sosiaalinen ympäristö. Minulla on siellä myös todellisia ystäviä, joiden kanssa jaan suuren osan arjestani. Kun olin kotona olin erilläni tästä itselleni merkityksellisestä yhteisöstä.
Silti, olishan se kivaa joskus olla pirteä ja jaksava. Ehkä sitten ensi vuonna...
Mutta MIrka, sullahan on sitten kaikki hyvin. Ne jotka tykkää työstään ja on jopa perhe tasapainottamassa elämää on aika onnekkaita.
VastaaPoistaMutta toivoisin silti ihmisille hieman leppoisampaa tahtia. Niille jotka sitä haluais. :)
Ja sitten on jotkut ihmiset, jotka osaa elää hetkessä, eikä tällä hetkellä mieti tunnin kuluttua tapahtuvia...
Minä olen vielä kotona lasten kanssa (1,5- ja reilu 3-vuotias poika). Tunnen usein itseni ylikuormitetuksi, vaikka olen "vain" kotona. En tiedä miten ihmeessä jaksan sitten, kun palaan työelämään... Toisaalta kaipaan työhön menoa - sitä, että saisi olla työpäivän verran aikuisten maailmassa ja tehdä jotain muutakin kuin pyörittää pyykki- ja tiskikarusellia ja keksiä lapsille tekemistä.
VastaaPoistaItse olen huomannut saman ilmiön, että työssäkäyvät vanhemmat ovat melko lailla poissa sosiaalisista kuvioista, enkä ihmettele. Jos aika on rajallista ja vaakalaudalla on omien lasten kanssa oleminen tai ystävien tapaaminen, niin kaipa se siihen ensin mainittuun yleensä kallistuu.
Jaksamista kaikille vanhemmille, olittepa sitten töissä tai kotona lapsia hoitamassa!